Rentoa menoa odotettavissa:

Ajanjaksolla 2.1- 18.1 kirkkaimmatkin hetket olivat poikkeuksellisen hämäriä. Polaariyö loppui 17.1, mutta valo ei siltikään ilmestynyt. Skervoyn salmen ylittävän kapean sillan pielestä avautui aava meri 3. tammikuuta klo 11 ap, joka nyt ei kuvassa varsinaisesti katselijalle avaudu. Tuona päivänä ei merelle ollut asiaa ja ajattelin käydä kurkkaamassa tunturipurolla saukkoja ja riekkoparvia. Ehkä tavoittaisin myös rantakaistaleella majailevia hirviä. 

Olin tavattoman onnekas ja löysin kaikkia etsimiäni lajeja myös epälukuisen määrän. Kuvaajan kannalta mukavaa oli, että pääsin lähelle pienin tempuin ja suhteet syvenivät pimeydessä varsin lämpöisiksi. Yhtään kuvaa en tietysti kohteliaisuudekseni ottanut kun valotusmittari kamerassa näytti valkoisen riekon lentäessä yli 2 sekunnin valotusaikoja. Hirvet ruokailivat tunturikoivikon keskellä ja saukko laski puroon mäkeä. Upeaa kaikin puolin ja palasin rinteille vielä vapaapäivinä useasti.

Koko tammikuuta verhosi pimeys ja myönnän sen joskus saaneen minut suorastaan valtaansa. Oheinen esimerkki oli varsin tavallinen. Kuvattavien löytymisessä ei ollut yleensä ongelmia, mutta olosuhteet tekivät itse kuvaamisesta todella haasteellista.

Meri veti myös heti saavuttuani jo puoleensa, mutta kelit olivat raskaita ja heiluriliike aalloilla hieman uuvutti kun alla oli todella pieni paatti niihin vesiin. Merellä päivät piti siis sijoitella mahdollisimman kirkkaisiin ja tyyniin ajanjaksoihin, ainakin jos mieli merinisäkkäitä kuvata. Onneksi meripäiviä kertyi kuitenkin runsaasti.

Skjervoyn saari toimi kotina helmikuun alkuun asti, joten tapakulttuurin opettelua oli ensimmäiset päivät, mutta sain juonesta kiinni nopeasti. Saaren elämänrytmi kaamoksessa sopi minulle ja kotiuduin pelottavan nopeasti.

Tammikuun kotivuonoja. Paikallinen piskuinen kirjapuoti palveli kaikissa merikarttatarpeissani. Hämmästykseni oli suuri kun paikan omistaja, ystävällinen iäkäs rouva haastatteli allekirjoittaneen hyvin tarkkaan: mistä tulit, koska lähdet, missä asut, oletko tehnyt sitätätätaituota...Keneltä vuokraat paattia, oletko ajanut tai päässyt kyydissä sinnetännejatuonne...Tiedätkö mistä saat bensaa, osaatko kauppaan ja kaupasta puheenollen, onhan tässä kirjakaupan yhteydessä myös ainoa viinakauppa 100 kilometrin säteellä jos tarvitset lämmikettä. Sovimme että, jos hän antaa haastattelun, ostan häneltä rommipullon. En saanut haastattelua, enkä ostanut rommia. Seuraava tapaamisemme oli kuitenkin yhtä ystävällinen.

Ensimmäiset päivät majoituksessa menivät puhtaasti karttaharjoituksissa. Milloin minnekin, koska, kenen kanssa vai yksin, millä vehkeellä ja missä kelissä. Kysymyksiä riitti, puoleen piti hakea vastauksia kokemuksen kautta tyhjän päältä.

Mereltä tullessa kotisatamaan ajetaan kallioisten aallonmurtajien portista. Kuva on kirkkaalta, supervaloisalta päivältä 7.1 klo 13.30. Kaamos on loppusuoralla, vain muutama viikko.

Pimeyden keskellä oli hauska seurata vuoroveden vaihteluita. Kilometrien mittainen vuonon perä oli vellovaa vaahtopäätä ja seuraavana hetkenä samalta paikalta merikotkien kirkuminen kuului merikiviltä kuivalta maalta. Tutkin alueen vuorovesitaulukoita varsin intensiivisellä innokkuudella, välttyäkseni yllätyksiltä.

Kaamosajan loppumista odotellessa. Tuntureiden taakse väläytti pilvimassan takana kiusoitteleva aurinko lyhyen säteen jostain kaukaisuudesta etelästä. Mereltä piti samalla kiirehtiä pois, myrsky oli nousemassa nopeasti ja kotiin oli vielä merimaileja riittävästi.

Pimeyttä valaisi aallonmurtajan kotoinen valo joka ohjaa merenkulkijat satamaan.

Ihana pakkaspäivä ja satamakin sai hetkeksi valkean lumipeitteen ylleen. Paatti suuntaa merelle ja kello on 10 ap.

Saaren rannat jäävät taakse, keula avomerelle, kevyttä heijastetta taivaalla joten valoa riittää  yli tunniksi.

Keskipäivän kirkkain hetki tulee käyttää tarkoin. Kaamoksen loppumiseen on enää reilu kaksi viikkoa.

Meri liikkui hämärässä hiljaa 6 m/s. Oli hämmästyttävän tyyni aamu. Perävanaa jäi jälkeemme merimaili toisensa perään. Vuonojen suulla oli kevyttä ristiaallokkoa eikä merikiikareiden linssiin tarttunut juuri mitään. Ei edes sitä odotettua lokkiparvea kaukaisuudessa, joka merkkaisi silliparvien sijainnin.

Asiat tapahtuvat joskus nopeasti ja ensimmäinen ryhävalas ponnahti viereemme syvyyksistä sukeltaakseen samantien takaisin. Silliparvea ei näkynyt, eikä ilmeisesti myöskään valas saanut juuri mitään saalista.

Ryhävalaan hävittyä syvyyksiin ilmeistyi kuin taikaiskusta Orcaperhe lähelle. Vanhuksilla oli myös jälkikasvu tietysti mukanaan. Kauan eivät nekään paikalla viihtyneet, ilmeisesti samasta syystä kuin edellinenkään merinisäkäs. Juhlallisesti miekkavalaat painuivat matkoihinsa ja pian kiikariin tarttui jo puolen merimailin päässä pintaan nouseva evä uudelleen. 

Aikainen lähtö merelle, tuulen piti tyyntyä klo 10 mennessä, joten oli hyvää aikaa ajaa kauas. Parkkeeraus kellumaan riittävän kauas havainnoidusta troolarista. Koneet tyhjäkäynnillä ja pientä paattia heilutti yltyvä aallokko. Vesi ei halunnut tyyntyä ja hetkellisesti tuulimittari kävi jälleen 11 metrissä sekunnissa. Kameran linssi piirrusti aallon pohjan- taivaan- aallon pohjan- epäilin onnistumiseni mahdollisuuksia. Merilintuja oli ilmassa satoja ja niiden kirkuminen kiiri merimaiseman halki. Silliparvet liikkuivat allamme joten mahdollisuudet merinisäkkäiden tapaamiseen paranivat kyllä hetki hetkeltä.

Odotettu kirkkaan taivaan heijastevalo sai veden pinnan punertumaan ja myös miekkavalaat tulivat jaolle silliparvien antimista.

Vuonon sisään saapui useampi Orcaperhe metsästämään ja vihdoin sain kuvattua myös merenpinnantasolta haluamani miekkavalaan sukelluksen. Meri myöskin tyyntyi jälleen ja ylösalas heittelehtiminen helpottui varsin paljon.

Vapaapäivä mereltä ja katsoin ehtiväni "valoisan" aikaan etsimään tunturien alarinteiltä kuvattavaa. Hämärän vaaleaa oli tunti ennen säkkipimeyttä, mutta keli oli leudon tyyni ja leppoisa, vaikkakin väritön. Taivas oli pilviverhossa, tarjoten kuitenkin pientä armoa valojen niukkuudessa.

Kahlattuani rantaviivaa nousin merestä kohoavalle koivikkoterassille, edessäni makasi hirvilehmä varsin leppoisan oloisesti. Vasa söi koivikon antimia 10 metrin päässä emästään. Muutama kuva lähes vierestä ja pois

Hirvilehmän jätettyäni törmäsin jo lähes pimeässä pieneen riekkoparveen. Painoin paikan mieleeni ja karttaani, Suurella hölmöilyllä sain edes muutaman kuvan hämärässä ja aloitin lumisen kotimatkani sohjoisissa rinteissä.

Palasinkin rinteille heti seuraavana päivänä koska säätiedotus lupasi valoa ja tyyntä.

Sinisiä tunturirinteitä vasten liikkuvat riekot kävivät vaanimassa kuvaajaa. Uteliaisuus oli suurta, mutta kaivamaani hankikuoppaan kukaan ei heistä kuitenkaan halunnut.

Taivas selkeni ja vaikka oikeaa auringonlaskua ei vielä ollutkaan, piirsi vastavalo kuitenkin kauniisti lyhyen hetken.

Aamulla loistivat taivaankannella mustien alapilvien yläpuolella helmiäispilvet. Ilmamassat liikuivat rauhattomasti ja keli oli selkeästi muuttumassa kirkkaammaksi seuraaviksi päiviksi.

Aamun iloinen yllätys oli valtavan sillivalaan hengityssuihkun löytyminen ja jopa kuvan saanti selkäevästä. Lähes 50 tonninen, 20 metriä pitkä yksinäinen valas liikkui hiljaa kohti vuonon suuta, sukelsi kaukana veneestä ja hävisi meren syliin

En voinut valittaa valojen heikkoutta kun autereessa veneen ohitti iso miekkavalas suku. Kokonaisia perheitä lipui ohi merenkäynnin nostaessa ja laskiessa pientä venettä. Ne olivat selkeästi saaneet vihiä silliparvesta, mutta eivät kertoneet päämääräänsä vaan jatkoivat matkaansa kohti pohjoista ulappaa.

Kaamos on saatu päätökseen ja taivaalla loistaa kaunis aamurusko ensimmäistä kertaa oikeana auringonnousuna. Yksinäinen merikotka johdattaa kohti silliparvia.

Miekkavalas naaras ohittaa veneen vain kymmenen metrin päästä aallokossa. Loppu perhe alittaa sukelluksissa paatin.

Isä johdattaa pienokaistaan ohittaessaan vuonon suun. Ne käyvät nopeasti pinnalla ja sulavasti häviävät sekunneissa takaisin aallonpohjan suojiin.

Seuraavan viikon meripäivät suuntautuivat syvänteille joita reunustivat valtavat, taivaaseen kohoavat lumipyörteiset huiput. Kölin alla oli vettä 200-300 metriä ja siellä tapaisi parhaiden ryhävalaita. Kelistä oli luvattu jopa tyyntä, leppoisaa lumisadetta mutta kirkasta.

Henkeä pidätellen seuraan ryhävalaan reittiä suoraan veneen alle. Se sukeltaa sulavasti vain 20 metriä ennen paatin portin puolesta parrasta ja katoaa pyörteisiin.

Kauempana solahtaa ryhävalas pintaan mutta valtavan pyrstönsä nostaen sukeltaa takaisin syvyyteen..

Merivaatteet ovat kovilla:

Matkalla syvänteille kiikareihin osui parvi lintuja ja siellä näkyi myös muutamia miekkavalaiden eviä syöksähtelemässä nopeutuvassa tahdissa. Metsästys oli alkanut, mutta samalla veneen ohi liukui viiden ryhävalaan parvi joiden suora suunta oli samaan paikkaan. Tuli hieman kiire ja parkkeerattiin purkki juuri oikeaan paikkaan syvänteen reunalle kun todellinen luonnonnäytelmä alkoi.

Veden paine tuntui kuivapukua myöden kun kolme ryhävalasta syöksyi syvyyksistä lähes paatin vieressä ja kaikki kolme putosivat samaan kasaan päällekäin, alimmaisen ollessa onnekkain ja saaden hetulat täyteen silliä. Valtava suu puristi silliparvea, päällimmäisen valaan teutaroidessa saaliin jaolle mutta turhaan...

Evät pieksivät veden pintaa, suut sulkeutuivat ja kolmikko lipui takaisin aaltoihin hajautuen yrittämään uusia silliparven osia. Muutamassa sekunnissa meren pinta oli jälleen täysin tyyni.

Halki vuonojen, halki muutamien isompien ulapoiden, ohi viehättävien pienten kalastajakylien alkoi huoltotauko Tromssassa. Neljän viikon jälkeen kaipasi ravintolaruokaa, tavallaan ihmisiäkin (tavallaan), parturia ja muutamien vaateostosten tekoa. Kolmessa päivässä piti päästä pois turistien kansoittamasta yliopistokaupungista jossa meno oli kuin Las Vegasissa. 

Jos kerran on Tromssassa, ei voi olla käymättä tervehtimässä pimeän talvitaivaan alla seisoskelevaa kaikkien jäämeren tutkijoiden esikuvaa. Roald Amundsenin vuonna 1958 paljastettu patsas katselee kohti satamaa ja voin vakuuttaa: On vaikuttava! 

Olin sopinut tapaavani Norjan arktisen yliopistomuseon johtaja Geir Rudolfsen:in päivällisen merkeissä ja siitä tulikin pitkä palaveri. Geirin johtaman museon kokoelmissa on yli 2 miljoonaa esinettä. Se toimii suojelluissa rakennuksissa kolmen kilometrin päässä keskustasta ja vuosittain siellä vierailee 147.000 ihmistä. Työ arktisen alueen ja saamelaiskulttuurin puolesta on tehnyt museon tunnetuksi ympäri maailmaa. Jaoin Geirin kanssa huolen turistivirtojen lisääntyvästä paineesta. Lähdin syli täynnä vanhoja merikarttoja ja taskussani oli muutama fossiilinen simpukka muistoksi tapaamisesta. Toivottavasti tapaamme jälleen!

Pikkuruisia satamia ja paljon veneitä tuli tutkittua. En ostanut aikanani Norjalaista Pioner venettä pahoihin keleihin turhan takia. Tuli suorastaan kotoisa olo.

Sain suuren kunnian päästä aamiaiselle legendaarisen Hurtigrutenin komentosillalle päällystön kanssa, II perämies Nadia Frostad esitteli mieluusti työpaikkaansa ja kertoili päällimmäiset kuulumiset. Sitten loppui hauskuus kun kippari jahtasi kaikki töihin ja lähestyttiin aamun ensimmäistä etappisatamaa.

Sumun keskeltä pilkottaa aamun kajastus ohuena heijastusviivana meren pinnasta, voiko olla kauniimpaa..

Ja taas vaihtui kuukausi...

Svolvaer tulisi olemaan taas moniksi viikoiksi koti ja tukikohta lähellä Lofoottien eteläkärkeä. 

Seuraavat päivät myrskysi lahjakkaasti. Väylän varrella olleet karikot peittyivät murtuviin aaltoihin mutta kaikki paatit näyttivät olevan pienestä suurempaan liikenteessä. Keli nyt on sitten mikä on...

Keskellä päivää (valoisaa oli jo lähes kaksi tuntia) kävivät myös merikotkat nappimassa saalista, tosin nekin pääasiassa pysyttelivät keskikorkeuksilta pois.

Meri-ja karimetsoja ei tuulennopeudet haitanneet. Ne lentelivät nokka tuulta halkoen pimeästä pimeään.

Hurjaa aallokkoa:

Ajattelin painella syvemmälle Lofoottien tunturilampareille etsimään merikotkia. Suojaisissa ylänköjärvissä ei tietysti ole valtavaa faunaa keskellä talvea, mutta näkymä rauhoittaa.

Hiljaisen tyynen lammen pohjoispäässä istui lyhyellä risulla merikotka sorasaarekkeen rinteessä.

Iltapäivän valossa istui nuori merikotka kivellä tutkien lammen pintaa joka poikkeuksellisesti oli ohuessa jääriitteessä.

Mustanpuhuvat pilvet tekivät tilaa auringolle ja tuuli lähes hävisi. Myös linnut palasivat askareisiinsa aivan eri aktiivisuudella.

Vanha merikotka lensi laiskoin siiveniskuin merelle, nälkähän silläkin jo oli.

Öljymäisen tyyni vedenpinta kelpasi kyllä kalasteluun merimetsollekin.

Myrskyn rauhoituttua laskuveden aikaan olikin hyvä lähteä etsimään merisirrejä. Ranta näytti täydelliseltä. Jos minä olisin merisirri, olisin tuolla.

Aivan veden rajasta löytyi kymmenen kiireisen sirrin parvi. Ruokailu näytti niin epätoivoiselta touhulta etten halunnut juurikaan häiritä.

Seurailin rannan tapahtumia ja sirrejä kokoontui muutamina nopeasti vedenpintaa pitkin soljuvina parvina.

Kämpän vieressä oli lohenkuivatustelineitä. Aamuisin klo 10 aikaan niillä kävi jonkinlainen kuhina.

Vanhat ja nuoret merilokit tanssivat telineiden ympärillä tuulessa.

Merilokin kokoinen isolokki kaarsi kuivatustelineen viereiseen veteen

Satama-allasta vartioi kaunis "kalastajan vaimo" veistos. Sisäänajo altaaseen oli näyttävää.

Merisiilejä pyydystävän haahkauroksen touhut olivat leppoisaa katseltavaa. Myös hieman haikeaa kun ymmärtää lajin tilanteen.

Alliuros oli kerrankin touhuamatta mitään. Normaalisti meno oli hillitöntä, mutta kuvaaja taisi nyt kiinnostaa..

Takk Norge for alt:

Helmikuun kääntyessä lopuilleen, tuli aika lähteä kohti etelää. Talven kääntyessä kevääseen valot paranevat, huikaiseva jäämeren koko spektrin kirjo jää nyt odottamaan. Vaikka tarkoitus olikin tulla pimeimpään aikaan, silti kuvaajan sielu ei antaisi periksi lähteä. Tästä eteenpäin kuvaaminen olisi yhtä juhlaa. Seuraavat vuodet ja seuraavat reissut odottavat. Kuluneesta talvesta jäi 15.000 kuvaa. Tähän julkaisin muutamia sirpaleita, joitain meni lehdille, joitain sosiaalisen median palstoille, joitain kuvatoimistoille ja kuvaesityspyyntöjä tuli erilaisiin tapahtumiin. Mitä sitten? 

Kaikki haastattelut mitä tein tuon kahden kuukauden aikana, kaikilla haastateltavilla oli sama ja yhteinen huoli: Norjan pohjoinen jäämeren rannikko ei ole valmis ottamaan sellaisia turistivirtoja vastaan kuin mitä heiltä odotettaisiin. Maaston ja meren roskaantuminen, onnettomuudet, saniteettitilojen riittämättömyys, majoituskapasiteetin loppuminen, kulttuurista ja luonnosta piittaamattomuus sekä eläinten ja lintujen häirintä-huoli oli välitön ja realistinen. He eivät halua lisärakentamista, he eivät halua maansa ja elämäntapojensa tuhoutuvan turistivirran paineessa, eivätkä he halua Välimeren ja Atlantin lomasaarten kohtaloa.

 Kokonaisen talven vietto jäämerellä ja uusien ystävien saaminen oli kuitenkin kruunu jonka vuoksi tekisin tämän uudestaan jo seuraavana talvena. Enkä vähiten sen takia, että voisin tuoda vallitsevia ongelmia ja uhkakuvia suuremman yleisön tietoon.